Viime kuukausien tapahtumat maailmalla herättävät monet miettimään omaa turvallisuuttaan. Varsinkin ulkomailla oleskellessa tuntuu epävarmalta, kun on Suomessa tottunut viranomaisten pitävän huolta terveellisestä ja turvallisesta arjesta ja matkustamisesta. Kiinassa taas ei voi luottaa tuntemattomien ihmisten rehellisyyteen, tai siihen että tärkeät uutiset pääsevät mediasensuurista läpi. Nyt Japanin ydinkriisiä seuratessa mietityttää, kuinka tarkasti Kiina valvoo elintarvikkeiden säteilytasoa.

Varovaisuuteen kehottava kyltti, kaiteen yli pudotusta noin metri.

Kiinassakin on osoitettu mieltä. Aktivistit ovat yrittäneet käynnistää ”Jasmiinivallankumouksen” Pohjois-Afrikan maiden esimerkin mukaan. Tieto ei vain ole kulkenut massojen korviin. Facebook ja Twitter on estetty, eikä Manner-Kiinan media uutisoi mitään mielenilmauksista. Tiedonkulun puute yhdistettynä suureen kunnioitukseen auktoriteetteja kohtaan ei tee vallankumouksesta kovin todennäköistä.

Kiina on ulkomaalaiselle todella turvallinen maa. Suurimmat riskit ovat nähtävyyksien lähellä pyörivät taskuvarkaat tai pimeän taksikuskin huijaamaksi joutuminen. Väkivaltaiset ryöstöt, kidnappaukset tai raiskaukset ovat todella harvinaisia. Yksinäinen nainen uskaltaa hyvin kulkea metrolla iltaisin tai kävellä yöllä ravintolasta kotiin. Vartijoita, sotilaita ja poliiseja näkyy katukuvassa paljon.

Alussa hämmennyin aina nähdessäni univormun, mutta nykyään sen läsnäolo aiheuttaa turvallisuuden tunteen. Poliisit eivät syynää tavallisia ihmisiä, vaan toimivat pelotteena rikollisille. Kampuksen porteilla päivystäviä koppalakkeja seurattuaan tietää, että kunnioitusta herättävistä asuista huolimatta he ovat tavallisia työntekijöitä. Tylsinä hetkinä vitsaillaan ja tönitään kaveria, sitten kun ei jakseta enää seistä, ratkotaan sudokuja. Nämä vartijat tuskin koskaan joutuvat käyttämään väkivaltaa, saati pyytämään humaltunutta henkilöä poistumaan. Julkisilla paikoilla näkyy harvoin uhkaavia tilanteita, toisin kuin pohjoisen lintukodossamme.

Kiina eroaa muista suurvalloista erityisesti siten, ettei se juuri pelkää ulkomaisia terroristiryhmiä tai muiden valtioiden hyökkäystä. Armeija on olemassa siksi, että Kiina voisi puolustautua omia kansalaisiaan vastaan. Valtio tuntuu pelkäävän eniten niitä ilmiöitä, joita keskushallinto ei pysty täysin valvomaan ja kontrolloimaan. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat ulkomaisten yritysten ylläpitämät sosiaalisen median verkkopalvelut. Kiinalaisillakin on toki omat Facebookinsa ja Twitterinsä, tosin sellaisina versioina, että viranomaiset pystyvät niitä valvomaan ja tarpeen tullen sensuroimaan. Twitterin kaltaista mikroblogipalvelua käyttää myös poliisi: Turvallinen Peking-mikroblogia seuraamalla kansalaiset voivat lukea tiedotteita reaaliajassa.

Kun yhteiskuntakulttuuri lähtökohtaisesti perustuu auktoriteettien tottelemiseen, on kiinalaisten vaikea kuvitella ihmisten käyttäytyvän hyvin ilman, että heitä ohjeistetaan siihen. Nähtävyyksilläkin näkee poliisilaitoksen tekemiä kylttejä, joissa kerrotaan, kuinka hyväkäytöksinen turisti toimii. Rullaportaissa on tekstit, jotka muistuttavat, että lapsista tulee pitää huolta ruuhkassa. Täällä oletetaan, että ihmiset eivät osaa itse pitää huolta turvallisuudestaan ja olla huomaavaisia muita kohtaan.

Oletus on yllättäen lähellä totuutta. Metron ovista tungetaan ennen kuin muut ovat päässeet ulos. Jonotuskulttuuri noudattaa nopeat elävät -logiikkaa. Mitä muuta voisikaan odottaa kansalta, jota yhteiskunta koululaitosta myöten ei kannusta itsenäiseen ajatteluun. Turvallisuuteen päästään siis kielloilla, ohjeilla ja määräyksillä.

Räikeä poikkeus periaatteessa turvallisiin julkisiin paikkoihin on liikenne. Jouduin pari päivää sitten pyöräilemään ensimmäisen ja toivottavasti viimeisen kerran kampuksen ulkopuolella. Ikävöin kypärääni nähdessäni päänsä asfalttiin lyöneen tytön. Autoilijat eivät välitä liikennevaloista saati väistä jalankulkijoita tai pyöräilijöitä. Myöskään suuntavilkun käyttö ei kuulu paikalliseen liikennekulttuuriin. Ruuhkattomiin länsimaihin tottuneelle jopa kampuksella pyöräileminen aiheuttaa sydämentykytyksiä, sillä pyöriä on uskomattoman paljon. Nyt osaan jo välttää suurimman ruuhkan lähtemällä luennolle ajoissa. Missään muualla en ole pelännyt risteyksiä niin paljon, täällä kun ei ole tapana näyttää kädellä mihin suuntaan on kääntymässä. Poliisin läsnäolokaan ei vaikuta kaoottiseen liikennekäyttäytymiseen. Seuraan mielenkiinnolla, onnistuvatko valtion auktoriteetit vähentämään liikenteen riskejä, sillä tuhoisia onnettomuuksia sattuu varmasti huikeat määrät.

Kiinan kansantasavallassa vallassa oleva kommunistinen puolue tuo länsimaalaisen mieleen erikoisia sanoja, kuten diktatuuri, sensuuri ja propaganda. Oma sukupolveni assosioi näihin termeihin ehkä eri asioita kuin ne, jotka muistavat Neuvostoliiton ajan sekä Maon aikakauden sulkeutuneisuuden Kiinassa. Me älähdämme, jos kuulemme sanomalehden päätoimittajan sensuroineen juttuja tai valtioidenvälisiä luottamuksellisia diplomaattikeskusteluja julkaiseva nettisivusto kielletään. Sananvapauden loukkaaminen ja sensuuri ovat monen mielestä suuria ongelmia lännessäkin.

Diktatuurin käsite tuntuu kaukaiselta, ei kai nyt missään muualla kuin Pohjois-Koreassa sellaista enää ole. Propaganda taas on jotain, mitä diktaattorien hallitukset syöttivät kansalaisille radiolähetyksissä ja julisteissa joskus 50-luvulla. Demokratian aikana kasvaneet nykyajan nuoret sisustavat huoneensa puna-musta-valkoisilla vintage-tauluilla, joissa työläiset huutavat sosialistisia iskulauseita. Ah, kuinka huvittavan nostalgista!

Ennen ensimmäistä Kiinan vierailuani luulin näkeväni jotain menneen ajan kommunistisesta propagandasta ja diktatuurin tiukasta otteesta. Lännessä uutisoidaan usein Kiinan harjoittamasta sensuurista ja ihmisoikeusaktivistien pidätyksistä. Idän ihmemaassa moni asia vaikuttikin olevan toisin. Kun pienen eurooppalaisen valtion asukas saapuu mihin tahansa kiinalaiseen miljoonakaupunkiin, ihmettelee hän, ollaanko nyt tosiaan Aasiassa.

Joka kadunkulmassa on amerikkalainen pikaruokala, ja kaupungin keskusta on täynnä upeita ostoskeskuksia. Mainokset hyppivät kasvoille, ihmiset ovat muodikkaita ja autot uusia. Joka puolella rakennetaan uusia pilvenpiirtäjiä, teknologiapuistoja ja metroasemia. Rahalla voi ostaa kaikkea mistä ihminen voi unelmoida, ja vielä enemmän. Peking ja Shanghai ovat päältä päin amerikkalaistuneita ja huomattavasti kapitalistisempia kuin moni rikas länsimaa. Onko kommunismi enää vain päälle liimattu nimitys, vai onko sillä edelleen osansa Kiinan kehityksessä?

Ulkomaalaiset ja ulkomaisia medioita seuraavat kyllä huomaavat sensuurin olemassaolon, mutta tavalliselle kiinalaiselle se ei välttämättä ole tuttu käsite. Jos media jatkuvasti jättää kertomatta tiettyjä asioita, ei sitä tule ajatelleeksi. Kuten todettu, arkipäivässä ei enää helposti törmää räikeään propagandaan. Perinteisessä muodossaan se ei ole toimiva väline nykypäivän avoimemmassa Kiinassa. Itsekin ajattelin, että nykyään Kiinassa ei enää tehdä propagandaa, vaan massojen mielten hallitseminen hoituu sensuurin avulla.

Kun viettää pidemmän aikaa kiinalaisten instituutioiden sisällä, englanninkielisten luentojen ja muun länsimaisen hapatuksen ulkopuolella, huomaa propagandan olemassaolon. Se on naamioitu tavalliseen viestintään ja markkinointiin. Kuluissa ei nimittäin säästellä, kun kansallisen instituution mahtavuutta tehdään tunnetuksi. Tsinghuan 100-vuotisjuhla oli mahtipontinen tapahtuma, joka ei jäänyt keneltäkään huomaamatta. Televisioitu gaala ja valtionpäänmiesten vierailut varmistivat, että yliopiston erinomaisuuden sanoma pureutui kiinalaisten mielten sopukoihin.

Kampus koki kevään aikana juhlien lähestyessä melkoisen muodonmuutoksen: muutama uutta, futuristista ja valtavankokoista rakennusta nousi alueelle muutamassa kuukaudessa. Monena aamuna huomasi luennolle lähtiessään kokonaisen tienreunustan uudistumisen kuin taikaiskusta yhdessä yössä. Kampukselle kärrätty siirtotyöläisten armeija istutti tuhansia pensaita, puita ja epäilyttävän vihreää nurmikkoa. Kaiken huipuksi päärakennuksen eteen rakennettiin valtava lava, jossa juhlallisuudet päättävä juhlagaala järjestettiin. Kolmituntinen gaala sisälsi erilaisia esityksiä, joiden esiintyjämäärään ja lavasteisiin oli panostettu. Nähtiin Berkeleyn yliopiston lauluryhmä, kiinalaista joukkovoimistelua, mongolialaista tanssia (nykyään kansallisia vähemmistöjä kunnioitetaan, erityisesti jos ne osaavat tanssia erikoisissa puvuissa) ja yllättäen myös Kiinan armeija teki vierailun lavalle. Itse en juuri ymmärtänyt mistä oli kyse, mutta ilmeisen korkea-arvoiset kenraalit pitivät puheita koko estradin ollessa täynnä sotilaita. Tätäkään en voisi kuvitella tapahtuvan länsimaisen yliopiston tilaisuudessa.

Kokonaisuutena juhlallisuuksiin käytettiin valtavasti rahaa. Kuulin huhuja, että yksin rocktähden maailmankiertueellekin vertoja vetävä jättimäinen lava maksoi ylläpitoineen kaikkineen seitsennumeroisen summan euroina. Rakennusprojektit sekä kampuksen kasvojenkohotus nostivat kokonaissumman varmasti melko suureen osaan yliopiston kokonaismenoista. Epäilen kuitenkin, että suurempi maksaja oli valtion propagandabudjetti, sillä kiinalaisen koulutuksen imagonnostatus on yksi kansakunnan tärkeimpiä tavoitteita.

Pääsin itsekin osaksi propagandaa, sillä yliopisto halusi korostaa kansainvälisyyttään valmistelemalla ulkomaisille opiskelijoille laulu- ja tanssiesityksen. Kappaleen nimi oli tietysti ”Me rakastamme Tsinghuaa”. Emme tietenkään saaneet laulaa suorassa lähetyksessä, vaan laulu kuului nauhalta. Eihän kriittisiä ulkomaalaisia voi päästää mikrofonin eteen, nehän saattavat huutaa jotain epäsopivaa. Meitä haluttiin varmasti suojella myös kasvojen menetykseltä virheen sattuessa. Ohjelman harjoittelu oli kiinnostavaa sinänsä, sillä kiinalainen organisointikulttuuri ei ole tehokkaimmasta päästä. Aluksi järjestettiin koe-esiintyminen, johon käytettiin melko paljon energiaa huomioiden se, että kaikki hyväksyttiin lopulta mukaan esitykseen. Esitys muuntui prosessin aikana valtavasti, ja omasta kokemuksestani voin sanoa, että se olisi voitu tehdä huomattavasti vähemmällä harjoitusmäärällä. Etukäteen suunnittelu ei ole kiinalaisten vahvinta osaamisaluetta.

Huvittavinta meille ulkomaalaisille oli se, että esitys piti useaan kertaan hyväksyttää ohjaajaraadilla, vaikka kukaan muu kuin virallinen koreografi ei voinut vaikuttaa lopputulokseen. Hierarkian kunnioittaminen ja hyväksynnän saaminen ylemmältä tasolta on vielä todella oleellinen osa kiinalaista työkulttuuria. Sen huomaa joka paikassa, jopa ravintolassa tavallinen työntekijä ei uskalla vastata asiakkaan hiemankaan vaikeampaan pyyntöön tai kysymykseen, eikä oma-aloitteisuutta saati luovaa ongelmanratkaisua juuri tunneta. Samoin itsenäiseen ajatteluun ei juuri kannusteta, joten propagandan hyväksyminen totuutena on monelle kiinalaiselle ongelmatonta.

Kiinaa huonosti osaavalle ulkomaalaiselle propaganda näyttäytyy hyvin satunnaisesti. Itseäni tällä hetkellä ihmetyttää lähinnä Kiinan englanninkielisen uutissivuston artikkeli, jolla juhlistetaan Tiibetin vapauttamisen 60-vuotisjuhlaa. Omat tietoni alueen historiasta kun poikkeavat lehden antamasta kuvasta voimakkaasti. Erityishallintoalueella käydessämme paikallinen opas kertoi kiinalaisten turistien usein ihmettelevän, miksi alkuperäinen väestö kapinoi jatkuvasti hallintoa vastaan. Kiinahan rakentaa teitä, infrastruktuuria ja ostoskeskuksia sekä tarjoaa koulutusta, eikä virallisen historian mukaan ole tehnyt mitään pahaa paikallisia kohtaan. Kiinalaisten saama kuva asioista on hyvin pitkälle valtion tarkoitusperien sanelema.

Ulla Maria Hoikkala  • Taiteilijoita on aina pidetty vähän outoina lintuina ja taiteen raja on joskus veteen piirretty viiva. Tekeekö siis taiteen sisältö taiteen? Vai kohde? Näiden yhdistelmä? Kokonaisuus?

Taiteen olomuoto on muuttuvainen, se muuttuu aina aika ajoin ja herättää syviä tunteita puolesta ja vastaan. Mutta taiteen tehtävähän on herättää keskustelua?

Taide on aina rikkonut rajoja ja järisyttänyt yleisön tunteita. Jo 1900-luvun alkupuolella ranskalainen Marcel Duchamp (1887–1968) keksi tehdä taidetta jokapäiväisistä käyttöesineistä. Sen jälkeen taidenäyttelyissä on säännöllisin väliajoin ollut henkareista, vessanpytyn kansista, helloista ja muista arkipäiväisistä tavaroista tehtyjä taideteoksia – ReadyMade Art tai Found Art.

Mitä taiteilija näillä sitten haluaa sanoa? Sen hän määrittää itse nimeämällä työnsä mielensä mukaan. Avaako se sitten työn yleisölle, siitä voidaan olla montaa mieltä.

Suomessa paljon julkisuutta sai 1990-luvun puolivälin ARS95-näyttely, jossa suurinta kohua herätti tanskalaisen Henrik Plenge Jakobsenin installaatio, jossa talouskoneet jauhoivat ihmisen eritteitä – verta, virtsaa ja spermaa. Oliko se taidetta?

Samaa sarjaa tekee brittiläinen Jordan McKenzie, joka masturboi kankaan edessä. Lopputuloksen päälle hän ripottelee hiilipölyä, signeeraa sen ja “taideteos” on valmis.

Brittiläiset osaavat hätkähdyttää taiteessa. Tracey Karima Emin kohahdutti taideyleisöä 1999 tuomalla näytteille oman sijaamattoman vuoteensa, jolla oli käytettyjä kondemeja ja veren tahrimia alusvaatteita.

Tuorein kohunäyttely Suomessa lienee vuodelta 2008, kun kuvataiteilija Ulla Karttusen lapsipornoa kritisoivaksi tarkoitettu näyttely poiki poliisitutkinnan ja syytteen lapsipornosta. Näyttelystä järkyttynyt yksityishenkilö teki ilmoituksen poliisille ja loppu on historiaa.

Mitä siis on taide ja kuka on taiteilija? Onko katsojalla oikeus rajoittaa taiteilijan vapautta ja näkemyksiä?

Entä milloin taide astui Suomessa uuteen aikaan? Oliko se vuonna 1988, kun Teemu Mäki sai yleisön takajaloilleen kissantappovideollaan?

Runoilijan tuhat minää

Fernando Pessoa (1888 – 1935) oli portugalilainen kääntäjä, kirjailija, runoilija ja toimittaja. Häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä vaikuttajista modernismin kehittymiseen Portugalissa. Häntä on myös tituleerattu aikansa merkittävimmäksi runoilijaksi, vaikka hän julkaisi elinaikanaan vain muutaman teoksen.

Mutta hetkinen, hänenhän sanotaan julkaisseen satoja teoksia? Miten se on mahdollista?

Fernando Pessoa kehitti kirjallisista alter egoistaan oman taiteenlajinsa. Hänellä sanotaan olleen tuhat minää – alter egoa, pseudonyymiä, heteronyymiä, millä nimellä heitä kutsutaankin. Heistä tunnetuimmat olivat Alberto Caelro, Alvaro de Campos ja Ricardo Reis.

Pessoa itse kantoi huolta omasta mielenterveydestään. Sisäisten äänien ohjaamana hän kehitti kaikille alter egoilleen oman persoonallisuuden, ammatin, sairaudet, rakkaudet. Näistä hahmoista tuli niin todellisia, että he kävivät lehtien palstoilla kiivasta väittelyä keskenään. Jotkut väittävät, että yksinäinen ja itsekseen viihtyvä Pessoa löysi näiden pseudonyymiensä joukosta itselleen myös rakastajattaren, jolle toinen pseudonyymi de Campos kirjoitteli varoittavia kirjeitä Pessoasta.

Onko taiteilijan siis oltava mielenvikainen menestyäkseen? Vai ovatko yleisöä järisyttävät taiteilijat jonkun toisen minuuden alter egoja?

Lopputulemahan on kuitenkin se, että kauneus on katsojan silmässä. Makuasioista ei voi kiistellä.

_____________________________
Artikkeli julkaistu myös verkkolehdessä www.toisinsanoen.fi/taide ja kulttuuri.
Kuvituksen kuvat (© Ulla Maria Hoikkala) ovat Fernando Pessoasta kertovasta näyttelystä Monchiquessa, Portugalissa keväällä 2010. Taiteilijat kuvaavat oman näkemyksensä Pessoasta sekä perinteisesti kuvatuissa muotokuvissa että erilaisissa installaatioissa ja grafiikkatöissä.

Näyttelyssä olivat mukana seuraavat taiteilijat:
Anneli Kurkela
Arlindo Arez
Elsa Zorkow
Else van der Laan
Ernesto Mies
Francisco Rousseau
Jacek Krenz
José Freife
Manuela Caneco
Maria Balmori
Marina Mourão
Michal Krenz
Peter de Jong
São Nunes
Xico Fran

Ulla Maria Hoikkala • Matka kestää vain hetken, sen haaveilu ja suunnittelu etukäteen sekä muistelu myöhemmin saavat sen kestämään vuodesta toiseen.

“Minä tiedän. Kaikki muuttuu vaikeaksi, jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä – ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.´
- Nuuskamuikkunen (Tove Jansson) -

Ensimmäisen ikioman matkamuistoni hankin joskus 1960-luvun alussa. Olimme Suomen käsivarren Hetassa ja ostin sieltä avainrenkaan – poronsarvista kaiverretun ja jännän muotoisen. Se on vieläkin tallessa, joskaan ei enää käytössä. Kun se putkahtaa esiin, muistan tilanteen lähes kuin eilisen. Onko tämä hyvän matkamuiston merkki?

Hetan matkan jälkeen olen kiertänyt sekä Suomea että maailmaa, ja ostanut matkoiltani yhtä sun toista enemmän tai vähemmän tarpeellista krääsää. Nyt suurin osa näistä kerää pölyä komeroissani ja erilaisissa laatikoissa. Osa on kadonnut taivaan tuuliin ja osa myyty kirpputorilla.

Nuuskamuikkunen on sisäistänyt tavaroiden taikamaailman oivallisesti. Miksi kantaa mukanaan painavia laukkuja, kun voi keveänä kulkea ja muistella.

Palaamme muistoihin yhä uudelleen

Toisen roska on toisen aarre. Tämä sanonta pätee myös matkamuistojen kohdalla. Kirpputoripöydät pursuavat turistikrääsää maailman turuilta ja toreilta. Aarrearkut on tyhjennetty ja tehty tilaa uusille aarteille. Pöytä toisensa jälkeen samanlaisia pyramideja, eiffeltorneja, valkoisiataloja, riemukaaria, Madeiran myssyjä ja tanssivia nukkeja.

Matkamuistoissa eri aikakausilta voi löytää myös syvempiä merkityksiä. Ennen ei matkusteltu niin usein ulkomailla, joten kaikki eksoottinen ostettiin mukaan. Sitä katsoessa voi palata tilanteeseen yhä uudelleen – ehkä hieman kehuskella naapureillekin. Espanjan viuhkat ja manzanillat toivat elävästi mieleen kiihkeät tanssin rytmit.

Onko syvempi merkitys myös siinä, että entisajan tavarat tehtiin aidoista raaka-aineista – puusta, posliinista, lasista, pellavasta. Mikä merkitys on sillä, että ne kestävät isältä pojalla ja pojanpojalle verrattuna siihen, että nykyiset muoviset rikkoutuvat helposti ja lentävät samantien roskiin.

Uusia tapoja nähdä

Mistä löytyisi uusia ja persoonallisia tapoja hankkia matkamuistoja?

Brittiläinen Michael Hughes on keksinyt aivan oman tapansa taltioida matkakohteet jälkipolville. Hän yhdistää turistikrääsän ja tunnetut turistikohteet.

Hughes matkustaa johonkin turistikohteeseen, hankkii paikan päältä kohdetta esittävän matkamuiston ja ottaa kuvan klassisesta näkymästä kohde korvattuna matkamuistokrääsällä.

Hughes on harrastanut omaperäisten turistikuvien ottamista vuodesta 1998 ja plakkarissa on kuvia muun muassa pyramideista, Berliinin nähtävyyksistä, Golden Gate –sillasta, Abbey Roadin suojatiestä ja jopa Helsingin saaristosta.

Omalla kohdallani krääsä on vaihtunut yhteen tai kahteen arvotavaraan – useimmiten grafiikkaan tai maalaukseen. Katsoessani kuvaa seinällä voin palata New Yorkin Vapaudenpatsaalle, Pariisin Eiffel-torniin, Bostonin kauniille kujille, San Franciscon kiharaiselle kadulle, Neitsytsaarten taiteilijoiden ympäristöön.

Näitä kuvia ei myydä kirpputoreilla. Ehkä ne nousevat arvossaan aikaa myöten, ehkä eivät. Mutta ne eivät täytä hyllyjä eivätkä kerää pölyä. Ne ovat seinällä esillä, kaikkien nähtävillä.

Yhtä kaikki, niihin voin uppoutua kerta toisensa jälkeen, muistella ja maistella kokemaani ja näkemääni. Uudelleen ja uudelleen.

Suvi Kuparinen • Matkapäiväkirjasta

Reilu kuukausi täällä Australiassa on vierähtänyt lähes huomaamatta. Olen asettunut tilapäisen pysyvästi Manly Beachille Sydneyyn. Tarjoilijana työskennellesäni olen päässyt tarkkailemaan täkäläistä ravintola -ja ruokakulttuuria aitiopaikalta ja siksipä omistan tämän blogitekstin ruoalle.

Matkaillessa monelle reissun kohokohtia ovat kulinaristiset makuelämykset. Itse ainakin reissatessa välttelen McDonald’sia viimeiseen asti – jos vain mahdollista – sillä mäkkärin murkinoihin turvautuessa hukkaa mahdollisuuden löytää uusia lempiruokia ja tallentaa mieleen unohtumattomia ruokamuistoja. Ennakkoluuloisuuteen taipuvaiset ihmiset tuppaavat reissatessakin syömään tuttuja ja turvallisia pöperöitä. Ruokamyrkytyksen uhka ja epämiellyttävän makuelämyksen pelko kummittelevat takaraivossa, joten hampurilainen kuulostaa helpottavan tutulta vaihtoehdolta. Hei, voi sen ruokamyrkytyksen mäkkärissäkin saada!

Kengurua, koalapaistia, opossumin kylkeä…ei sentään. Australiassa ei usein törmää extremeihin ruokalajeihin. Olen jo saanut monesti vastailla kysymykseen, joko olen syönyt kengurua. En ole, sillä olen kasvissyöjä ja tunnen liikaa sympatiaa noita iloisesti loikkivia pussieläimiä kohtaan. Kengurua on kuitenkin tarjolla supermarketeissa ja joissakin ravintoloissa. Kengurun syöminen taitaa olla lähes sama asia kuin Suomessa kotoisan hirvipaistin nauttiminen. Riistaa molemmat. Peri-australialaista kulinarismia edustaa grillaaminen – mieluiten rannalla. Grillissä käristellään enimmäkseen lihapitoisia herkkuja, joten niistä en osaa oikein kertoa. Grillaaminen on sosiaalista puuhaa ja herkuttelun lisäksi on tärkeää hengailla ja viettää laatuaikaa perheen sekä ystävien kanssa.

Minusta ulkomailla on todella mielenkiintoista käydä paikallisissa supermarketeissa ja kansankuppiloissa, jotta pääsee todella jyvälle siitä, mitä tavallinen arkiruoka on. Tekemäni tutkimuksen ja kokeilujen perusteella esittelen teille muutaman tyypillisen autralialaisen erikoisuuden. Aamiaiseksi nautitaan usein ravitsevaa banana breadia, joka nimestään huolimatta muistuttaa ennemminkin suomalaista kahvipöydän mehevää kuivakakkua kuin leipää. Toinen periaustralialainen aamupala on raisin toast eli paahtoleipää, jossa on rusinoita. Leivälle sipaistaan joko voita, maapähkinävoita tai ruskeaa epäilyttävän näköistä tahmeaa tököttiä nimeltä vegemite, joka valmistetaan oluen valmistuksen hiivajätteistä. Yhdeksi Australian kulttuuri-ikoniksikin tituleerattu vegemite kuulostaa ja näyttää pahemmalta kuin miltä se maistuu. Koska suurin osa väestöstä asuu (itä)rannikolla, on itsestään selvää, että kalaruoat ja erilaiset merenelävät kuuluvat olennaisena osana australialaiseen ruokakulttuuriin.

Sydney on todella kansainvälinen ja monikulttuurinen kaupunki, ja eri maailmankolkista muuttaneet siirtolaiset ovat jättäneet jälkensä maan ruokakulttuuriin. Lounaalla lähes jokaisen ravintolan listalla ovat erilaiset wrapit, burgerit ja salaatit. Moni nappaa lounaaksi sushia, joka on täällä Suomen hintoihin verrattuna edullista. Thai-ruokaa saa lähes jokaiselta kadunpätkältä. Brittien perintönä lounas -ja päivällissuosikkiruokalaji on fish and chips. Vihanneksista suosiossa ovat pinaatti, avokado, kurpitsa ja pavut, joita käytetään ruoanlaitossa paljon. Samoin erilaisia pähkinöitä tungetaan niin ruokiin kuin leivonnaisiinkin. Italialaisten jättämää ruokaperintöä edustavat ricotta-juusto ja loistava kahvi-kulttuuri. Suomalaiset tuppaavat usein marisemaan huonosta kahvista ulkomailla; eihän meidän Presidentti-kahvia päihitä mikään! Australiassa kahviloissa pääsääntöisesti on tarjolla espressopohjaisia kahveja suodatinkahvin sijaan ja täytyy myöntää, että täkäläinen kahvi on hyvää. Kofeiinittomina vaihtoehtoina tarjolla on useimmiten herkullisia hedelmä- ja marjasmoothieita, pirtelöitä ja tuorepuristettuja mehuja. Muffinssit, erilaiset kakut ja amerikkalaistyyppiset suklaacookiet saavat sokerihiiren lankeamaan herkkuansaan.

Ravintoloissa syöminen on täällä edullisempaa kuin Suomessa ja ravintola -ja kahvilatarjonta on aivan eri sfääreissä kuin armaassa Pohjolassa. Ketjukuppiloiden sijaan nälkäinen matkailija löytää persoonallisia ravintoloita ja kahviloita joka nurkalta. Täällä osataan myös vaatia laatua ja hyvää palvelua. Usein tekisi mieli pyöritellä silmiä kummallisille vaatimuksille, mutta koska haluan pitää työpaikkani, niin hymyilen kiltisti hammasta purren kun asiakas haluaa tilata kofeiinittoman, extrakuuman, tuplakokoisen soijalaten ilman maitovaahtoa ja kana-cesar salaatin ilman kanaa, kahdella kananmunalla ja extra kastikkeella. Huh! Suomessa moista käytöstä pidettäisiin hienosteluna. Täällä on aivan normaalia pyytää ravintola-annokseen muutoksia eikä siitä joudu välttämättä edes maksamaan ekstraa. Vaativuuden vastapainona australialaiset ovat myös reiluja ja mukavia asiakkaita. Jos ruoka on maistunut, ei kohteliaisuuksia säästellä. “It was absolutely beautiful!”

Ja mikäpä muukaan kuin hampurilainen! Puolustelen tekoani kuitenkin hampurilaisen erikoisuudella vai mitä sanotte: kotitekoisen rapsakan sämpylän välissä on linssi-saksanpähkinä -pihvi, avokadoa, salaattia, kurkkua, aioli-soossia ja chilirelissiä. Juomana toimii tuoreesta ananaksesta, banaanista ja mangosta surautettu smoothie. Päihittää mäkkärin 100-0!

Ari Tolvanen • Hesarin Nyt –liitteen filosofeilta kysyttiin äskettäin, mikseivät suomalaiset ranskalaisten tavoin osoita kaduilla mieltään hallituksen kuristuslinjaa vastaan. Tietäjät vastasivat, että suomalaiset jättävät mielellään mielenosoitukset kuten monet muutkin asiat valtion hoidettaviksi. Traagista mutta totta. Jopa vaikuttamisen voi ulkoistaa.

Julkisten palveluiden ulkoistaminen on kuuma peruna monessa kunnassa. Ideologissävytteisessä väittelyssä tuppaa unohtumaan, että varsinainen suuri ulkoistus on kuitenkin jo tapahtunut. Salakavalasti, ajat sitten.  Nimittäin monet kansalaisyhteiskunnan harteilla aikaisemmin olleet toiminnot on siirretty valtiolle ja kunnille. Puhumattakaan uusista palveluista. Muutos käynnistyi jo viime vuosisadalla osana ns. hyvinvointivaltion syntyä. Jos julkiset palvelut nyt yksityistetään kaupallisille toimijoille, on kyseessä tavallaan jo toinen ulkoistus.

Tämä ”alkuperäinen ulkoistaminen” on jättänyt jälkensä. Kansalaisyhteiskunnan rapautuminen on viime vuosikymmeninä ollut käsin kosketeltava. Onkohan koko systeemiä itsenäisenä enää edes olemassa? Ilman julkista tukea monet järjestöt lyyhistyvät sijoilleen. Yksittäiset ihmisetkin tuntuvat ulkoistavan vastuun elämästään ns. ammattilaisille. Vielä 1970-luvun aatetaistojen melskeessä pidettiin useissa järjestöissä tärkeänä riippumattomuutta julkisesta rahoituksesta. Puoluetukea kauhisteltiin laajasti senkin takia, että sen katsottiin sitovan kansalaisyhteiskunnasta versoneet puolueet osaksi valtiokonetta. Näinhän on käynytkin. Puolueet ovat enemmän riippuvaisia valtiosta kuin jäsenistöstään.

Kansanliikkeet olivat aikoinaan myös sivistysliikkeitä. Ne loivat itse rakenteet, joiden kautta joukot pääsivät osallisiksi tiedoista ja taidoista: lehdet, kustannusyhtiöt ja toimitilat. Joitakin jäänteitä näistä voi vieläkin havaita. Päävastuu sivistyksestä on nyt kuitenkin julkisella sektorilla. Ja aika hyvinhän palvelut on järjestetty, Suomi on keikkunut kärkitiloilla monissa vertailevissa mittauksissa. Se on mitalin kirkkaampi puoli.

Kansalaisyhteiskunnan rapautumisen taustalta löytyvät tietysti suuret talouden rakennemuutokset sekä kaupungistuminen ja elämänpiirien yksityistyminen. Kansalaisia ei voi syyllistää liikaa ns. yhteisöllisyyden (mitä sillä sitten tarkoitetaankin) rappiosta. Osittain kuitenkin voi. Meidän kaikkien on helppo jäädä syrjästäkatsojaksi jos joku muu tulee ja hoitaa hommat. Pian palveluyhteiskunta alkaakin tuntua luontevimmalta ratkaisulta joka asiassa. Samassa katoaa jotain olennaista koko olemisesta. Väljähtynyt yhteishenki saattaa kuitenkin herätä väliaikaisesti henkiin kriisitilanteissa. Esimerkiksi jos jotain paikallista palvelua ollaan lopettamassa. Silloin nyrkkiin puristunut naapurinkin käsi tuntuu kumman lämpimältä. Aikaisemmin henki löytyi myös kun piti luoda jotain uutta.

Nykymaailmassa kaiken kokoisten alueiden pärjääminen riippuu monen toimijan mutkikkaasta yhteispelistä. Pitkäjänteisessä paikallisessa kehittämisessä asukkaiden näkökulma on laajempi kuin poteroituneen hallinnon. Kansalaisjärjestöille yhteistyön rakentajina olisi tilaus. Tässä vain törmäämme taas kansalaisyhteiskunnan heiveröisyyteen. Verkostojen kutojia on harvassa. Jos julkisia palveluita ulkoistetaan, niin suunnan toivoisi olevan takaisin kansalaisyhteiskuntaan päin. Tavoista taisinkin jo kirjoittaa jo edellisessä blogissani.  Kansalaisyhteiskunta on meille kaikille avoin tila – olla tulla ja mennä. Ja tehdä!

Tuoreita esimerkkejä – ja teoriaa – virkakunnan ja asukkaiden yhteistyöstä aluekehittämisessä pääkaupunkiseudulta löytyy juuri ilmestyneestä Helsingin kulttuurikeskuksen julkaisemasta kirjasta Ruohonjuuresta ruohonkärjeksi – rikastavat yhteisöt ja alueet. Kirjaa saa Helsingin Lasipalatsin Kirja kerrallaan – painosta ja se löytyy myös pdf:nä netistä:
http://kaupunginosat.net/ruohonkarjet/

Yleinen harhaluulo on, että Lady Fortuna on oikukasluontoinen naisenkutale, jota on liki mahdoton maanitella haluaamaansa suuntaan. On siis nöyrästi otettava vastaan,mitä tulee ja toivottava, että tiiliskiveä tujakampaa ei niskaan ropisisi.

Ammattilaiset tietävät, että tällainen fatalismi edustaa silkkaa tietämättömyyttä. Onnistumisessa on kyse asenteesta ja ammattitaidosta: se on puhdasta tiedettä.

Kaiken lähtökohtana on huolellinen pohjatyöskentely. Tavoite etenee täsmätarkasti kohti maaliaan, salakavalasti sihahtaen, kun oikea ohjusohjelma on päällä. Sen koodaaminen vaatii hiukan hakkerointia vaikutusvaltaisissa piireissä, mutta Everestiä ei sentään tarvitse ylittää. Riittää kun soljuu päättävien tahojen lähietäisyydelle, skannaa tietoja tuolta ja täältä ja manoveeraa omat liikkeensä yhdenmukaisiksi vallan käyttöliittymän kanssa. Silloin pienet, harmittomat haittaohjelmat eivät rassaa ketään ja pikkukalasetkin saavat murusensa syödäkseen.

Mikäli onnistuminen ei noudata tätä ammattimaista kaavaa, kyseessä on sabotaasi. Se käynnistää vallan käyttöliittymässä erilaiset hälytyssohjelmat, joiden tavoitteena on eliminoida epäammatillinen onnistuminen. Toisinaan tätäkin nimittäin tapahtuu. Onnistumaan julkeutuvat väärät henkilöt, jotka taktikoivat esimerkiksi kutsukilpailujen avoimuudella.

Silti, ja aina pohjimmiltaan, onnistuminen on syvästi ammatillista. Se perustuu luottamukseen, näkemykseen ja ammattillisen osaamisen jakamiseen. Onnistujan ja onnistumisen tunnistajien välillä on oltava side, muuten onnistumista on mahdoton tunnistaa.

Aloittelevan kuvataiteilijan riemuksi opiskelu onkin siis aloitettava vääränlaisista onnistumisista, joihin ei pidä haksahtaa.

Virhe nro yksi : onnistuminen vääränä henkilönä.
Kyseessä on ns. asennesabotaasi.Onnistumisen mittauksessa käytetty mittari on laadittu väärin. On mitattu tuotosta ja sen laatua kun oikeasti olisi pitänyt mitata asennetta (kengän numero, sukupuoli, ihosolukon formaatti ymv). Lataa päälle koko järjestelmän hälytinohjelmat.

Virhe nro kaksi: onnistuminen odottamattomasti.
Kyseessä on ns. samuraisabotaasi. Onnistuja on kiilannut jonossa, vaikka oli jonkun toisen vuoro onnistua. Ei vakavia haittavaikutuksia käyttöjärjestelmälle. Onnistujan jonopisteet poistetaan ja kiilaaja palautetaan pahnan pohjimmaiseksi.

Virhe nro kolme: onnistuminen näkyvästi.
Kyseessä on ns. visibiliteettisabotaasi. Onnistumisen seurannaisvaikutukset on jätetty huomiotta tai laskelmat näkymättömyyden ylläpidosta on tehty huolimattomasti. Käynnistää käyttöjärjestelmän omat
haittaohjelmat, joita on voi olla vaikea poistaa vuosia myöhemminkään.

Virhe nro neljä: onnistuminen taloudellisesti.
Kyseessä on ns. kahlesabotaasi. Side onnistujan ja onnistumisen tunnistajien välillä höltyy tai on vaarassa peräti katketa. Taloudellinen liikkumavara voi yltää vapaille radikaaleille saakka. Systeemin buuttaus mahdotonta; hylkimisohjelmat kytkeytyvät päälle.

Virhe nro viisi: Onnistuminen jäljittelemättömästi.
Kyseessä on ns. egosabotaasi.On sopimatonta onnistua niin, ettei onnistumista voida kopioida, jakaa ja monistaa. Lataa päälle resurssi-imuri -ohjelmat, joiden tarkoituksena on hamuta haltuunsa se, mitä hallussapitäjä ei voi jakaa. Yleisohjeeksi aloittelevalle kuvataiteilijalle käykin helppo muistisääntö siitä, että onnistuminen on pääpiirteittäin sopimatonta. Mikäli sitä kuitenkin haluaa kokeilla, on muistettava anoa siihen lupa. Sitten on vain odotettava kärsivällisesti ja myötäiltävä, kunnes oma vuoro tulee.

Opas nuorelle naistaiteilijalle. Fakta 3:
Avoimet kilpailut, kutsukilpailut, kohdistetut kilpailut ja kilpailu apurahoista kuuluvat taidealojen arkeen. Pyrkimys reiluihin menettelytapoihin ei kuitenkaan kahlitse kritiikkiä, kun ”väärä” henkilö voittaa. Toisinaan debatti saavuttaa joukkotiedotusvälineetkin, kuten kävi 1993 Steve Hollin voitettua Kiasmallaan Helsingin nykytaidemuseon suunnittelukilpailun.

Vinkki nuorelle naistaiteilijalle::
Onnistut varmasti, kun hankit korruption kestävän kestorusketuksen. Mikäli idealismi taas inspiroi sinua, työsarkaa riittää.Muista kuitenkin levätä ja nauttia epäonnistumisistasi, sillä niistä ei tule olemaan puutetta. Kun julkenet onnistua, varaudu siihen, että voittajatyö on itse asiassa kaikista puutteellisin.

Matkapäiväkirjasta:

Suvi Kuparinen • Ajattelin näin aluksi hieman taustoittaa, miksi ja miten olen saapunut tänne pallon toiselle puolelle. Olen jo vuosia unelmoinut Australiassa matkustamisesta ja työskentelemisestä. Koskaan ei vain tuntunut olevan riittävästi aikaa, rahaa tai sopivaa elämäntilannetta, jotta olisin voinut unelmani toteuttaa. Olin suunnitellut, että kunhan kandinpaperi on kourassa tavoiteajassa niin voisin hyvällä omallatunnolla pitää välivuoden yliopistosta ennen maisteriopintoihin siirtymistä. Noh, kandinpaperista tuli totta viime toukokuussa, joten päätin että Australiaan on nyt lähdettävä tai en ehkä koskaan saisi toteutettua unelmaani. Sitäpaitsi 12 kuukautta Australiassa reissaamisen ja työnteon mahdollistavan working holiday -viisumin voi saada vain 30 ikävuoteen saakka. Eihän tässä vielä kiirettä ole, mutta kuitenkin…Elokuun puolivälissä hain viisumia, ostin menolipun Sydneyyn, hankin vauutukset ja ilmoittauduin yliopistosta poissaolevaksi. Matkaan lähdin viime sunnuntaina, 19. syyskuuta. Koko lähtöprosessi siis hujahti suunnilleen kuukaudessa. Olin kuitenkin lueskellut jo useamman vuoden ajan Australiaan lähteneiden reissaajien blogeja, etsinyt tietoa ja lukenut keskustelupalstoja. Henkisesti olin valmistautunut Australiaan lähtöön jo vuosia. Nyt tuntuukin aivan absurdilta olla täällä kaiken sen unelmoinnin ja suunnittelun jälkeen!

Minua ei pelottanut lähteä yksin vieraaseen maahan ilman tietoa työ –tai majapaikasta. Edelliset reissut ovat opettaneet sen, että asiat järjestyvät ja etukäteen stressaaminen on turhaa energian haaskausta. Ihmiset ja asiat ovat loppupeleissä hyvin samanlaisia ympäri maailman. Ihminen, joka aina pelkää uutta ja outoa, eikä uskalla heittäytyä sokkona tuntemattomaan, saattaa jäädä elämässä paljosta paitsi. Rutiinit ovat mukavia, turvallisia ja rytmittävät arkea, jotta elämä tuntuisi olevan hallinnassa. Jos rutiineista tulee liian kaavamaisia, ja elämä kulkee samoja uria, tulee arjesta tylsää. Siksipä suosittelen kaikille heittäytymistä uusiin haasteisiin. Eksymistä ei pidä pelätä, sillä kaikki tiet vievät jonnekin. Jos kohdalle sattuu umpikuja, aina voi kääntyä takaisin. Minä siis lähdin reissuun ”no worries –asenteella”. Oikeastaan ainoa asia, jota aloin hieman pelätä ennen lähtöäni oli se, että hartaudella suunniteltu pilvilinnani romahtaisi, jos Australia ei vastaisikaan monen vuoden aikana kerääntyneitä odotuksiani. Vajaan viikon Sydneyssä palloilleena vaikuttaa onneksi siltä, että pilvilinnani on rakennettu tukevalle maaperälle.

Suhteellisen lyhyen oleskelun perusteella voisin sanoa, että Sydney on kerrassaan hurmaava kaupunki! Rantaelämän ja suurkaupungin sykkeen yhdistelmä on mitä parhain. Sydney on todella monikulttuurinen, ja luultavasti juuri sen takia kaupungin ilmapiiri on suvaitsevainen ja rento. Yleisesti ottaen ihmiset ovat mukavia ja kohteliaita, etenkin jos itse on avoin ja ystävällinen. Kaupoissa asiakasta tervehditään hymyn kera ja kysellään kuulumisia, mikä saattaa jopa johtaa mukavaan juttutuokioon. Eilen etsiskelin Lonely Planet Australia -opusta käytettyjen kirjojen kaupasta. Hetken juteltuani myyjän kanssa kävi ilmi, että hän oli matkustellut Suomessa ja Ruotsissa kultaisella 90-luvulla. Loppujen lopuksi sain kirjasta 2 dollaria “Suomi-alennusta”.  Tälläisista pienistä ystävällisyyden eleistä tulee hyvä mieli.

Lopuksi kerron vielä lyhyen tarinan pyyteettömästä ystävällisyydestä ja hyväsydämisyydestä. Löysin ensimmäisen majapaikan couchsurfingin eli sohvasurffauksen kautta. Couchsurfingin idea on yksinkertainen: internetsivustolle rekisteröityneet jäsenet voivat etsiä majapaikkaa toisen sohvasurffaajan luota. Systeemi antaa mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin ja saada hieman erilaisia matkailukokemuksia kuin pelkästään hotelleissa ja hostelleissa majoittumalla. Sohvasurffaus perustuu vapaaehtoisuuteen ja solidaarisuuteen; raha ei vaihda omistajaa missään vaiheessa. Tottakai huonolla tuurilla voi hankkia sian säkissä. Minulla kävi ainakin tällä kertaa todella hyvä tuuri. Sain punkata kolme yötä Sydneyn keskustassa sohvasurffari Williamin luona. Saapuessani aamuvarhaiseella Sydneyyn William tuli minua vastaan asemalle ja kantoi osan massiivisesta tavaramäärästäni. Kotona minua odotti juuri tuoreista hedelmistä valmistettu smoothie. Sain käyttööni oman huoneen ja salasanan langattomaan verkkoon. Aamupala oli aina valmiina, kun olin herännyt. Työpäivänsä jälkeen William jaksoi vielä kierrättää minua kaupungilla ja näyttää vierailemisen arvoisia paikkoja, joita tavallinen turisti ei varmasti löytäisi. Iltaisin kokkailimme päivällisen yhdessä. Seikkailuni kengurujen maassa alkoi siis varsin kotoisasti. Tällainen pyyteetön, suoraan sydämestä lähtöisin oleva ystävällisyys jaksaa aina ällistyttää minua. Millainen paikka maailma olisikaan, jos me jaksaisimme edes hieman useammin yrittää olla vilpittömän ystävällisiä toisia ihmisiä kohtaan?  Kuinka moni meistä olisi valmis majoittamaan luokseen tuntemattoman ihmisen, tarjoamaan tälle ruokaa ja jakamaan palan arkea kanssaan? Ei varmaan kovin moni.

Leena Björkqvist • Många av oss har erfarenhet av olika grad av nätverkande. Vissa nätverk betyder ett årligt seminarium där man har möjlighet att träffa sina kolleger från olika länder. Nya idéer, trevliga människor och utbyte av erfarenheter, men kanske aldrig något riktigt samarbete. Graden av ansvar ändras när man koordinerar ett nätverk eller är med om att starta och utveckla ett nätverk.

Via mitt arbete som lektor i kulturproducentskap har jag möjlighet att delta i olika internationella och nationella nätverk. Jag koordinerar ett nordiskt nätverk och har varit med om att grunda ett nätverk för kulturaktörer inom det fria kulturfältet, Produforum www.produforum.fi.  Det sistnämnda startade i mitten av 2000-talet från en tanke om ”ett producentrum”, ett gemensamt kontor där fria konstnärsgrupper kunde sköta sin planering och administration. Istället för att jobba ensam hemma, skulle man ha en kollektiv arbetsplats med gemensam printer, kopieringsapparat och kaffekokare.

Idag är Produforum ett ESF finansierat nätverk av tre regionala projekt (Nyland, Åboland och Österbotten) och ett riksomfattande projekt. Min egen roll har ändrats, från lärare som söker långsiktiga arbetslivskumpaner och praktikhandledare, till projektforskare som skall utvärdera verksamheten och stöda samverkan mellan de olika regionala projekten.

Men vad är nätverk? Visst har jag läst om Manuel Castells teorier om nätverkssamhället för tio år sedan, men att jag själv skulle hänga i alla dessa nätverk hade jag inte tänkt på förrän nu. Jag har närmast flutit med, ivrigt, men inte så medvetet. Orsaken till mina reflektioner nu är, att jag har på riktigt, kommit i kontakt med den så kallade nätverksgenerationen som har sitt kontor i ryggsäcken och hela världen som arbetsfält.

Jag tror på vårt Produforumnätverk. Det är så bra att det finns planer på att grunda ett motsvarande nätverk i Berlin. Norbert Schmidt, som planerar att göra det, har undersökt Produforum i sin Master Thesis Creative Network Economy.  Hans resultat är att Produforum inte är ett riktigt nätverk och öppenheten är det lite si och så med. Men gemenskap, socialt nätverk och vilja, det har vi.

Norbert Schmidt berättar om sina undersökningsresultat på Produforums gemensamma arbetsutrymme på Kulturfabriken Korjaamo i Helsingfors 16.9.2010. Kolla Riikka Wallins blogg.

Till all lycka har vi en studerandegeneration som kan alla dessa tekniska verktyg som är viktiga i nätverksarbete. De ordnar egna klubbar och seminarier via bloggar, Facebook, Twitter, Skype, Piratepad osv.

Jag hoppas att jag lär mig det här och att dessa nätverk inte styrs av människoätande spindlar…

Ari Tolvanen • Menneenä hellekesänä käytiin Hesarin sivuilla ärhäkkää väittelyä helsinkiläisen kulttuurikeskus Korjaamon ja Helsingin kaupungin välisestä suhteesta. Korjaamoa pyörittää Raoul Grunsteinin ohjastama yksityinen yritys. Yritys on vuokrannut tilansa kaupungilta joka myös avustaa sitä eri tavoin.

Rintamalinja väittelyssä jakaantui kunnallisten kulttuuripalveluiden puolustajiin ja yksityistämisen kannattajiin. Yksityistäjät pitivät mallinsa etuna kustannustehokkuutta ja joustavuutta. Kuntavetoista mallia puolustettiin taas mm. läpinäkyvyydellä ja demokraattisella ohjauksella.

Molemmat tuotantotavat tuntuvat hieman ummehtuneilta ja toisensa poissulkevilta. Niiden sijaan kannattaa nostaa esille Euroopassa vauhdilla yleistyvä yhteiskunnallisten yritysten malli. Ison-Britannian 62 000 yhteiskunnallista yritystä työllistävät jo 800 000 ihmistä. Osuuskuntien kautta töitä tekee lisäksi yli 200 000 ihmistä. Konseptilla on siellä laaja poliittinen tuki, joten vaalitulostenkaan ei pitäisi hetkauttaa sitä.

Yhteiskunnallisten yritysten malli

Siinä missä vallitseva globaali kilpailukapitalismi näkee yrityksen ainoaksi tehtäväksi voiton tuottamisen entistä hajanaisemmalle omistajakunnalleen, pidetään yhteiskunnallisen yrityksen päämääränä hyödyn tuottamista ympäröivälle yhteisölle. Yritykset toimivat liiketaloudellisesti aivan normaalisti. Voittoa ei kuitenkaan jaeta omistajille vaan sijoitetaan takaisin itse yritykseen, usein tuotannon laajentamiseen. Mikäli yritys lopettaa toimintansa, sen omaisuus siirtyy muille vastaaville yrityksille. Finanssikriisin aikana Britanniassa vain 17 % yhteiskunnallisista yrityksistä teki tappiota, huomattavasti vähemmän kuin keskimäärin.

On selvää etteivät yhteiskunnalliset yritykset sovellu kovin pääomavaltaiseen tuotantoon. Palvelualoilla kokemukset ovat ainakin Britanniassa olleet hyviä. Vastineeksi yksityisestä voitontavoittelusta luopumiselle ovat yritykset saaneet verohelpotuksia ja julkista tukea rahoitustarpeisiinsa. Tosin nykyisin myös pankit ovat alkaneet tarjota palveluitaan. Julkinen tuki ei suinkaan ole ollut pyyteetöntä. Se säästänyt verorahoja koska palvelutuotanto on tehostunut.

Otetaan pari yritysesimerkkiä Lontoosta. Greenwichin alueella oltiin 1993 säästösyistä lopettamassa kunnallista uimahallia. Henkilökunta oli jäämässä työttömäksi. Ratkaisuksi perustettiin GLL ylläpitämään hallia. Irtisanomisten sijaan palkattiinkin lisää väkeä ja nykyisin firmalla on 70 liikuntakeskusta yli 10 miljoonan euron liikevaihdolla. Voitto käytetään subventoimaan varattomien liikuntaa.

Coin Street Community Builders Ltd. Thamesin etelärannalla on esimerkki asukasjärjestön aloitteellisuudesta taantuvan alueen elvyttämiseksi. Autioituneelle tontille oltiin rakentamassa hotellia. Asukasjärjestön vastasuunnitelmassa tontille piti saada kauppakeskus. Liikekeskus saatiin aikaiseksi kun asukasjärjestö hankki mutkien kautta rahoituksen ja alkoi itse pyörittää liikevaihdoltaan 5 miljoonan euron keskusta.

Mikä uudessa mallissa kiehtoo?

Makrotasolta katsottuna näyttää, että nykyinen kilpailukapitalismi syö itseään. Osakkeenomistajat ovat yrityksen tärkein sidosryhmä. Ryhmä on sisäisesti pirstaloitunut rahastojen kautta ympäri maailman. Omistajille on tällöin tärkeää vain pääoman tuotto ja he ovat täysin irrallaan itse tuotannosta. Tämä luo pelitilaa ahneelle yritysjohdolle. Talouden on myös aina kasvettava että syntyisi jaettavaa. Markkinoiden häiriöissä omistajien paniikkiliikkeet heiluttavat kokonaisia kansantalouksia. Yhteiskunnalliset yritykset sitä vastoin nitovat omistajuuden ja tuotannon lähemmäksi toisiansa. Usein omistajat ovat myös työntekijöitä. Siis todellista kansankapitalismia ja sinivalkoista omistajuutta!

Jo Marx kirjoitti aikanaan paljon työstä vieraantumisesta. Työläisestä tulee koneen osa. Vaikka yhä useampi ei nykyään enää askaroikaan liukuhihnalla niin tunne siitä, ettei työhön voi vaikuttaa, lienee yleinen. Isojen organisaatioiden, etenkin julkisten, ohjausjärjestelmät ja johtaminen tuntuvat pahasti ontuvan. Siitä seuraa tehottomuutta ja turhautumista. Yritysmäinen pienehkö organisaatio voisi olla vastaus näihin ongelmiin. Jokaisen luovaa panosta päästään hyödyntämään.

Joku voi tietysti kysyä mitä uutta tässä lopulta on. Onhan meillä nytkin yrityksiä, jotka eivät tähtää voiton maksimointiin. Varmasti onkin. Osuuskuntienkin pitkä traditio on ilahduttavasti taas virkoamassa esimerkiksi kustannusalalla. Jotta yhteiskunnallisesta yrittämisestä tulisi yleinen malli ja todellinen vaihtoehto palveluiden tuottamiseksi, tarvitaan kuitenkin poliittista tahtoa ja lainsäädäntöä. Selvitystyö on lähtenyt ilahduttavasti jo käyntiin työ- ja elinkeinoministeriössä. Ministeriö on julkaissut myös loistavan yhteenvedon Britannian mallista ( http://www.tem.fi/files/26787/TEM_22_2010_netti.pdf ). Kannattaa tutustua. Myös Sitra näkee yhteiskunnallisissa yrityksissä mahdollisuuksia Suomen tulevaisuudelle. Tampereella ollaan käynnistämässä jo pilottihanketta.

Sosialismia ei voitu pelastaa siltä itseltään, yritetään pelastaa nyt kapitalismi!