Ari Tolvanen • Hesarin Nyt –liitteen filosofeilta kysyttiin äskettäin, mikseivät suomalaiset ranskalaisten tavoin osoita kaduilla mieltään hallituksen kuristuslinjaa vastaan. Tietäjät vastasivat, että suomalaiset jättävät mielellään mielenosoitukset kuten monet muutkin asiat valtion hoidettaviksi. Traagista mutta totta. Jopa vaikuttamisen voi ulkoistaa.
Julkisten palveluiden ulkoistaminen on kuuma peruna monessa kunnassa. Ideologissävytteisessä väittelyssä tuppaa unohtumaan, että varsinainen suuri ulkoistus on kuitenkin jo tapahtunut. Salakavalasti, ajat sitten. Nimittäin monet kansalaisyhteiskunnan harteilla aikaisemmin olleet toiminnot on siirretty valtiolle ja kunnille. Puhumattakaan uusista palveluista. Muutos käynnistyi jo viime vuosisadalla osana ns. hyvinvointivaltion syntyä. Jos julkiset palvelut nyt yksityistetään kaupallisille toimijoille, on kyseessä tavallaan jo toinen ulkoistus.
Tämä ”alkuperäinen ulkoistaminen” on jättänyt jälkensä. Kansalaisyhteiskunnan rapautuminen on viime vuosikymmeninä ollut käsin kosketeltava. Onkohan koko systeemiä itsenäisenä enää edes olemassa? Ilman julkista tukea monet järjestöt lyyhistyvät sijoilleen. Yksittäiset ihmisetkin tuntuvat ulkoistavan vastuun elämästään ns. ammattilaisille. Vielä 1970-luvun aatetaistojen melskeessä pidettiin useissa järjestöissä tärkeänä riippumattomuutta julkisesta rahoituksesta. Puoluetukea kauhisteltiin laajasti senkin takia, että sen katsottiin sitovan kansalaisyhteiskunnasta versoneet puolueet osaksi valtiokonetta. Näinhän on käynytkin. Puolueet ovat enemmän riippuvaisia valtiosta kuin jäsenistöstään.
Kansanliikkeet olivat aikoinaan myös sivistysliikkeitä. Ne loivat itse rakenteet, joiden kautta joukot pääsivät osallisiksi tiedoista ja taidoista: lehdet, kustannusyhtiöt ja toimitilat. Joitakin jäänteitä näistä voi vieläkin havaita. Päävastuu sivistyksestä on nyt kuitenkin julkisella sektorilla. Ja aika hyvinhän palvelut on järjestetty, Suomi on keikkunut kärkitiloilla monissa vertailevissa mittauksissa. Se on mitalin kirkkaampi puoli.
Kansalaisyhteiskunnan rapautumisen taustalta löytyvät tietysti suuret talouden rakennemuutokset sekä kaupungistuminen ja elämänpiirien yksityistyminen. Kansalaisia ei voi syyllistää liikaa ns. yhteisöllisyyden (mitä sillä sitten tarkoitetaankin) rappiosta. Osittain kuitenkin voi. Meidän kaikkien on helppo jäädä syrjästäkatsojaksi jos joku muu tulee ja hoitaa hommat. Pian palveluyhteiskunta alkaakin tuntua luontevimmalta ratkaisulta joka asiassa. Samassa katoaa jotain olennaista koko olemisesta. Väljähtynyt yhteishenki saattaa kuitenkin herätä väliaikaisesti henkiin kriisitilanteissa. Esimerkiksi jos jotain paikallista palvelua ollaan lopettamassa. Silloin nyrkkiin puristunut naapurinkin käsi tuntuu kumman lämpimältä. Aikaisemmin henki löytyi myös kun piti luoda jotain uutta.
Nykymaailmassa kaiken kokoisten alueiden pärjääminen riippuu monen toimijan mutkikkaasta yhteispelistä. Pitkäjänteisessä paikallisessa kehittämisessä asukkaiden näkökulma on laajempi kuin poteroituneen hallinnon. Kansalaisjärjestöille yhteistyön rakentajina olisi tilaus. Tässä vain törmäämme taas kansalaisyhteiskunnan heiveröisyyteen. Verkostojen kutojia on harvassa. Jos julkisia palveluita ulkoistetaan, niin suunnan toivoisi olevan takaisin kansalaisyhteiskuntaan päin. Tavoista taisinkin jo kirjoittaa jo edellisessä blogissani. Kansalaisyhteiskunta on meille kaikille avoin tila – olla tulla ja mennä. Ja tehdä!
Tuoreita esimerkkejä – ja teoriaa – virkakunnan ja asukkaiden yhteistyöstä aluekehittämisessä pääkaupunkiseudulta löytyy juuri ilmestyneestä Helsingin kulttuurikeskuksen julkaisemasta kirjasta Ruohonjuuresta ruohonkärjeksi – rikastavat yhteisöt ja alueet. Kirjaa saa Helsingin Lasipalatsin Kirja kerrallaan – painosta ja se löytyy myös pdf:nä netistä:
http://kaupunginosat.net/ruohonkarjet/
Tietoja kirjoittajasta Ari: Olen koulutukseltani FM Helsingin Yliopistosta ja on työskennellyt 20 vuotta Helsingin kulttuurikeskuksessa aluetyöntekijänä ja suunnittelijana. Päätehtävänäni on tukea kansalaisjärjestöjen kulttuurityötä. Kulttuurihankkeet lisäävät paikallista vuorovaikutusta ja nivoutuvat Helsingissä usein myös laajempiin kehittelykokonaisuuksiin. Osin siksikin innostuksen kohteena on viime aikoina ollut systeemiajattelu, sen soveltaminen aluetyöhön ja esimerkiksi palveluiden organisoimiseen. Kypsässä iässä myös talous on alkanut kiinnostaa yhä enemmän.
|
