Kiinan kansantasavallassa vallassa oleva kommunistinen puolue tuo länsimaalaisen mieleen erikoisia sanoja, kuten diktatuuri, sensuuri ja propaganda. Oma sukupolveni assosioi näihin termeihin ehkä eri asioita kuin ne, jotka muistavat Neuvostoliiton ajan sekä Maon aikakauden sulkeutuneisuuden Kiinassa. Me älähdämme, jos kuulemme sanomalehden päätoimittajan sensuroineen juttuja tai valtioidenvälisiä luottamuksellisia diplomaattikeskusteluja julkaiseva nettisivusto kielletään. Sananvapauden loukkaaminen ja sensuuri ovat monen mielestä suuria ongelmia lännessäkin.
Diktatuurin käsite tuntuu kaukaiselta, ei kai nyt missään muualla kuin Pohjois-Koreassa sellaista enää ole. Propaganda taas on jotain, mitä diktaattorien hallitukset syöttivät kansalaisille radiolähetyksissä ja julisteissa joskus 50-luvulla. Demokratian aikana kasvaneet nykyajan nuoret sisustavat huoneensa puna-musta-valkoisilla vintage-tauluilla, joissa työläiset huutavat sosialistisia iskulauseita. Ah, kuinka huvittavan nostalgista!
Ennen ensimmäistä Kiinan vierailuani luulin näkeväni jotain menneen ajan kommunistisesta propagandasta ja diktatuurin tiukasta otteesta. Lännessä uutisoidaan usein Kiinan harjoittamasta sensuurista ja ihmisoikeusaktivistien pidätyksistä. Idän ihmemaassa moni asia vaikuttikin olevan toisin. Kun pienen eurooppalaisen valtion asukas saapuu mihin tahansa kiinalaiseen miljoonakaupunkiin, ihmettelee hän, ollaanko nyt tosiaan Aasiassa.
Joka kadunkulmassa on amerikkalainen pikaruokala, ja kaupungin keskusta on täynnä upeita ostoskeskuksia. Mainokset hyppivät kasvoille, ihmiset ovat muodikkaita ja autot uusia. Joka puolella rakennetaan uusia pilvenpiirtäjiä, teknologiapuistoja ja metroasemia. Rahalla voi ostaa kaikkea mistä ihminen voi unelmoida, ja vielä enemmän. Peking ja Shanghai ovat päältä päin amerikkalaistuneita ja huomattavasti kapitalistisempia kuin moni rikas länsimaa. Onko kommunismi enää vain päälle liimattu nimitys, vai onko sillä edelleen osansa Kiinan kehityksessä?
Ulkomaalaiset ja ulkomaisia medioita seuraavat kyllä huomaavat sensuurin olemassaolon, mutta tavalliselle kiinalaiselle se ei välttämättä ole tuttu käsite. Jos media jatkuvasti jättää kertomatta tiettyjä asioita, ei sitä tule ajatelleeksi. Kuten todettu, arkipäivässä ei enää helposti törmää räikeään propagandaan. Perinteisessä muodossaan se ei ole toimiva väline nykypäivän avoimemmassa Kiinassa. Itsekin ajattelin, että nykyään Kiinassa ei enää tehdä propagandaa, vaan massojen mielten hallitseminen hoituu sensuurin avulla.
Kun viettää pidemmän aikaa kiinalaisten instituutioiden sisällä, englanninkielisten luentojen ja muun länsimaisen hapatuksen ulkopuolella, huomaa propagandan olemassaolon. Se on naamioitu tavalliseen viestintään ja markkinointiin. Kuluissa ei nimittäin säästellä, kun kansallisen instituution mahtavuutta tehdään tunnetuksi. Tsinghuan 100-vuotisjuhla oli mahtipontinen tapahtuma, joka ei jäänyt keneltäkään huomaamatta. Televisioitu gaala ja valtionpäänmiesten vierailut varmistivat, että yliopiston erinomaisuuden sanoma pureutui kiinalaisten mielten sopukoihin.
Kampus koki kevään aikana juhlien lähestyessä melkoisen muodonmuutoksen: muutama uutta, futuristista ja valtavankokoista rakennusta nousi alueelle muutamassa kuukaudessa. Monena aamuna huomasi luennolle lähtiessään kokonaisen tienreunustan uudistumisen kuin taikaiskusta yhdessä yössä. Kampukselle kärrätty siirtotyöläisten armeija istutti tuhansia pensaita, puita ja epäilyttävän vihreää nurmikkoa. Kaiken huipuksi päärakennuksen eteen rakennettiin valtava lava, jossa juhlallisuudet päättävä juhlagaala järjestettiin. Kolmituntinen gaala sisälsi erilaisia esityksiä, joiden esiintyjämäärään ja lavasteisiin oli panostettu. Nähtiin Berkeleyn yliopiston lauluryhmä, kiinalaista joukkovoimistelua, mongolialaista tanssia (nykyään kansallisia vähemmistöjä kunnioitetaan, erityisesti jos ne osaavat tanssia erikoisissa puvuissa) ja yllättäen myös Kiinan armeija teki vierailun lavalle. Itse en juuri ymmärtänyt mistä oli kyse, mutta ilmeisen korkea-arvoiset kenraalit pitivät puheita koko estradin ollessa täynnä sotilaita. Tätäkään en voisi kuvitella tapahtuvan länsimaisen yliopiston tilaisuudessa.
Kokonaisuutena juhlallisuuksiin käytettiin valtavasti rahaa. Kuulin huhuja, että yksin rocktähden maailmankiertueellekin vertoja vetävä jättimäinen lava maksoi ylläpitoineen kaikkineen seitsennumeroisen summan euroina. Rakennusprojektit sekä kampuksen kasvojenkohotus nostivat kokonaissumman varmasti melko suureen osaan yliopiston kokonaismenoista. Epäilen kuitenkin, että suurempi maksaja oli valtion propagandabudjetti, sillä kiinalaisen koulutuksen imagonnostatus on yksi kansakunnan tärkeimpiä tavoitteita.
Pääsin itsekin osaksi propagandaa, sillä yliopisto halusi korostaa kansainvälisyyttään valmistelemalla ulkomaisille opiskelijoille laulu- ja tanssiesityksen. Kappaleen nimi oli tietysti ”Me rakastamme Tsinghuaa”. Emme tietenkään saaneet laulaa suorassa lähetyksessä, vaan laulu kuului nauhalta. Eihän kriittisiä ulkomaalaisia voi päästää mikrofonin eteen, nehän saattavat huutaa jotain epäsopivaa. Meitä haluttiin varmasti suojella myös kasvojen menetykseltä virheen sattuessa. Ohjelman harjoittelu oli kiinnostavaa sinänsä, sillä kiinalainen organisointikulttuuri ei ole tehokkaimmasta päästä. Aluksi järjestettiin koe-esiintyminen, johon käytettiin melko paljon energiaa huomioiden se, että kaikki hyväksyttiin lopulta mukaan esitykseen. Esitys muuntui prosessin aikana valtavasti, ja omasta kokemuksestani voin sanoa, että se olisi voitu tehdä huomattavasti vähemmällä harjoitusmäärällä. Etukäteen suunnittelu ei ole kiinalaisten vahvinta osaamisaluetta.
Huvittavinta meille ulkomaalaisille oli se, että esitys piti useaan kertaan hyväksyttää ohjaajaraadilla, vaikka kukaan muu kuin virallinen koreografi ei voinut vaikuttaa lopputulokseen. Hierarkian kunnioittaminen ja hyväksynnän saaminen ylemmältä tasolta on vielä todella oleellinen osa kiinalaista työkulttuuria. Sen huomaa joka paikassa, jopa ravintolassa tavallinen työntekijä ei uskalla vastata asiakkaan hiemankaan vaikeampaan pyyntöön tai kysymykseen, eikä oma-aloitteisuutta saati luovaa ongelmanratkaisua juuri tunneta. Samoin itsenäiseen ajatteluun ei juuri kannusteta, joten propagandan hyväksyminen totuutena on monelle kiinalaiselle ongelmatonta.
Kiinaa huonosti osaavalle ulkomaalaiselle propaganda näyttäytyy hyvin satunnaisesti. Itseäni tällä hetkellä ihmetyttää lähinnä Kiinan englanninkielisen uutissivuston artikkeli, jolla juhlistetaan Tiibetin vapauttamisen 60-vuotisjuhlaa. Omat tietoni alueen historiasta kun poikkeavat lehden antamasta kuvasta voimakkaasti. Erityishallintoalueella käydessämme paikallinen opas kertoi kiinalaisten turistien usein ihmettelevän, miksi alkuperäinen väestö kapinoi jatkuvasti hallintoa vastaan. Kiinahan rakentaa teitä, infrastruktuuria ja ostoskeskuksia sekä tarjoaa koulutusta, eikä virallisen historian mukaan ole tehnyt mitään pahaa paikallisia kohtaan. Kiinalaisten saama kuva asioista on hyvin pitkälle valtion tarkoitusperien sanelema.
|
Tietoja kirjoittajasta Asta: Asta Länsimies opiskelee Tsinghuan yliopistossa School of Economics and Managementissa liiketaloutta, sekä kiinan kieltä ja kulttuuria. Suomessa hän opiskelee Aalto-yliopistossa informaatioverkostojen koulutusohjelmassa, ja valmistui juuri tekniikan kandidaatiksi pääaineena tietointensiivinen liiketoiminta. Asta kirjoittaa opiskelijaelämästä Kiinassa länsimaisen opiskelijan silmin. |
